Hengelliset ritarikunnat

Johdanto

Tarkoituksenani on luoda toivomani mukaan valaiseva katsaus kolmen ritarikunnista suurimman ja merkittävimmän, Jerusalemin pyhän Johanneksen hospitaaleriritarien itsenäisen sotilaallisen ritarikunnan, Temppeliherrain ritarikunnan ja Saksalaisen ritarikunnan historiaan ja niihin tapoihin, joilla nämä yhteisöt vaikuttivat ja vaikuttavat historian kulkuun. En kuitenkaan aio käsitellä ritarikuntien sisäistä organisaatiota ja vallanjakoa, tyydyn vain mainitsemaan, että ritarikuntaa johtaa suurmestari.

Hengelliset ritarikunnat olen valinnut aiheeksi sen vuoksi, että olen jo pitkään tuntenut suurta mielenkiintoa niitä kohtaan. Ne ovat kuitenkin painuneet historian hämärään, eikä nykyisissä koulujen historiankirjoissa ole niistä useinkaan minkäänlaisia mainintoja, vaikka esimerkiksi Saksalainen ritarikunta oli koko keskiajan huomattava valtiomahti Itämerellä, ja on ratkaisevasti vaikuttanut Baltian maiden kehitykseen.

Koska tiedon löytäminen ritarikunnista on perin työlästä, ja sitä saa kovin vähän yhdestä paikasta, en ryhdy tässä yksityiskohtaisesti esittelemään lähteitäni, siihen menisi sivun verran tilaa. Saksalaisen ja Johanniittain ritarikunnan suhteen tärkeänä lähdeteoksena on palvellut Otavan Suuri Ensyklopedia, Temppeliherrojen kohdalla Grimbergin Kansojen Historia. Olen käyttänyt myös muita hakuteoksia ja maailmanhistorian kokonaiskuvauksia, sekä www- sivuja, pääosin kyseisten järjestöjen omia, ja uskoakseni ei näillä järjestöillä ole mitään syytä omaa historiaansa vääristellä. Olen tosin tarkoin katsonut, että käyttämäni sivu on varmasti virallinen, sillä jäljittelijöitä ritarikunnilla on satamäärin. WWW- sivuja lukuun ottamatta lähdeaineisto on melko vanhaa, mutta ilmeisesti paikkansapitävää.

Temppeliherrain ritarikunnasta tuli nopeasti suuri, rikas ja mahtava. 1200- luvun puolessavälissä siihen kuului 20 000 ritaria, ja sillä oli huomattavia omistuksia niin Palestiinassa kuin Euroopassakin. Ritarikunnan tulot olivat suunnattomat. Kun Pyhä Maa lopullisesti menetettiin, ritarikunta alkoi harjoittaa laajamittaista pankkitoimintaa eurooppalaisista tukikohdistaan, pääasiassa Ranskasta käsin, jossa se piti päämajaansa.

Ritarikunta myönsi lainoja myös Ranskan valtiolle, niinpä sille 1300- luvun alussa velkaantui myös Ranskan kuningas Filip Kaunis, joka alkoi kadehtia ritarikunnan valtaa ja rikkautta. Temppeliherrat muodostivat todellisen valtion valtiossa, he eivät olleet millään tapaa Ranskan kuninkaasta vaan vain ja ainoastaan paavista riippuvaisia, ja ritarikunnalla oli lähes yhtä mahtava sotaväki kuin kuninkaallakin.

Filip alkoi laskea liikkeelle juoruja Temppeliherrain paheellisesta elämästä, jumalanpilkasta ja epäjumalain palveluksesta. Kun kuninkaalle sitten näistä kerrottiin, hän oli suhtautuvinaan niihin epäilevästi ja sanoi, ettei voinut uskoa moista ystävistään Temppeliherroista, kunnes vuonna 1307 vangitsi kaikki ritarikunnan ranskalaiset jäsenet sekä otti kaiken ritarikunnan omaisuuden takavarikkoon. Lisäksi hän painosti paavi Klemens V:n, jonka valitsemista paaviksi oli huomattavasti edesauttanut, antamaan bullan, jossa kaikki ritarikunnan jäsenet määrättiin vangittaviksi.

Ranskassa ritarit saatiin kiduttamalla tunnustamaan kaiken mahdollisen, varsinkin kun tunnustaneet ja katuneet päästettiin vapaaksi. Vuonna 1310 poltettiin kuitenkin roviolla satoja temppeliherroja, ja oli niitäkin, jotka antoivat kiduttaa itsensä kuoliaaksi.

Muualla Euroopassa ei kidutuksia harrastettu eikä myöskään saatu samanlaisia tunnustuksia kuin Ranskassa. Nepotismia ja lahjuksia harrastanut Klemens V julisti kuitenkin Viennen kirkolliskokouksessa 1312 ritarikunnan lakkautetuksi. Valtio peri ritarikunnan omaisuuden, joskin Johanniitat saivat korvausta vastaan lunastaa maaomaisuuden itselleen.

Tosin kuin Johanniitoilla, ei Temppeliherroilla ollut minkäänlaista sotilaallista merkitystä Pyhästä maasta lähdettyänsä. Myös taloudellinen merkitys jäi melko lyhyeksi Filip Kauniin ehkä vähemmän kauniista toimista johtuen. Kuitenkin, huolimatta perin aikaisesta lakkautuksestaan, Temppeliherrain ritarikunta on yhä ehkä kuuluisimpia kaikista ritarikunnista. Suljettu veljeskunta, joka piti kokouksia tiukasti vartioiduissa saleissa, on innoittanut muodostamaan yhä uusia ja uusia salaseuroja. Maailmassa on tällä hetkellä ainakin satoja, ellei tuhansia järjestöjä, jotka väittävät jollakin tapaa polveutuvansa Temppeliherroista. Niinpä Temppeliherrat usein yhdistetäänkin vapaamuurarien tapaisiin salaseuroihin, niin kirkollinen järjestö kuin se tosiasiassa olikin.

Kun ritarikunnat ristiretkien loppumisen myötä alkoivat menettää merkitystään Pyhällä Maalla, siirrettiin Saksalainen ritarikunta 1211 ensin Transilvaniaan Siebenburgeniin, ja 1226 edelleen Preussiin, jonka ritarikunnalle oli luvannut Pyhän Saksalais- Roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II. Ritarikunta alkoi levittää kristinuskoa miekan voimalla Preussin ja Baltian alueille, alistaen samalla alueet valtaansa.

Ritarikunta muodosti itsenäisen valtion, joka oli paavin ja Saksan keisarikunnan suojeluksessa. Ritarikunnan suurmestari oli alueen ruhtinas ja lääninherra. Kolmannes ritarikunnan maista kuului kirkolle.

Samoilla alueilla toimi Riian piispan Alberin 1202-1203 Temppeliherrojen mallin mukaan perustama Kalpaveljesten ritarikunta. Kalpaveljesten kärsittyä liettualaisille tappion 1236 Saulessa tehtiin paavin hovissa Viterbossa 1307 sopimus, jolla Kalpaveljekset sulautettiin Saksalaiseen ritarikuntaan.

Ritarikunnan käännytys- ja valloitustyö oli voittoisaa muutamia takaiskuja lukuunottamatta, ja 1300- 1400- luvun vaihteessa oli ritarikuntavaltio laajimmillaan. Tuolloin sen maa- alue ulottui Veikselin itäpuolelta Pommerellenista Viroon Narva- joelle. Siihen kuului suurin osa nykyisistä Baltian maista, Kaliningradin alue, Gotlanti ja suuri osa nykyisen Puolan pohjoisosista.

1400- luvun alussa ritarikunta alkoi kuitenkin menettää alueitaan nopeassa tahdissa. Tämä johtui sen vanhojen vihollisten Liettuan ja Puolan välisestä, vuonna 1386 solmitusta personaaliunionista, joka aiheutti Liettuan kuulumisen kirkkoon sitä kautta. Huolimatta kuristaan ja järjestyksestään ritarikunta ei kyennyt riittävässä määrin vastustamaan venäläis- tataarilaisin apuvoimin varustettua Puola- Liettuaa. Tannebergin tappiosta vuonna 1410 alkoi ritarikunnan alamäki, ja vuonna 1466 ritarikunnan täytyi luovuttaa Puolalle Länsi- Preussi ja tunnustettava sen herruus myös Itä- Preussissa.

Uskonpuhdistus aiheutti käytännössä ritarikunnan lopullisen häviön, ja viimeinen varsinainen suurmestari Albrekt Hohenzollern muutti 1525 käännyttyään hieman aikaisemmin luterilaisuuteen Itä- Preussin omaksi Puolan alaiseksi perinnölliseksi herttuakunnakseen. Saman teki 1561 maamestari Gotthard Kettler Kuurinmaalle 1561. Ritarikunta jatkoi saksalaismestarin johdolla Saksassa vuoteen 1809, jolloin Napoleon lakkautti sen, mutta se perustettiin uudelleen Wienissä 1834, josta lähtien se on toiminut katolisen kirkon yhteydessä hyväntekeväisyys- ja avustusjärjestönä.

Saksalaisella ritarikunnalla oli läpi keskiajan huomattava merkitys saksalaisuuden ja katolisen kirkon tukipilarina Itämerellä. Sen vauraus perustui tilojen vuokraamiseen ja Hansan kautta käytävään kauppaan. Monet ritarikunnan kaupungeista kuuluivat Hansaan, ja Saksalaisen ritarikunnan suurmestari oli ainoa ruhtinas, jonka Hansa hyväksyi jäsenekseen. Sen armeijaa pidettiin keskiajalla Euroopan vahvimpana.

Baltian maissa ritarikunnan merkitys oli suuri, se juurrutti niihin saksalaisen kartanolaitoksen ja maaorjuuden. Se perusti monet alueen vanhoista kaupungeista, ja toi niihin Hansan ja kauppatoiminnan kautta keskieurooppalaisen rakennustyylin ja elintavat. Huomattava osa esimerkiksi eestin kielen sanoista on saksalaista alkuperää.

Suomessa ritarikunnan vaikutus näkyy keskiajan kivirakentamisessa, Hämeen linnan ja Kuusiston piispanlinnan pohjaratkaisuissa, ja Turun linnan holvausratkaisuissa. Turun linnan Nunnankappelilla on esikuvansa mm. Kuressaaren piispanlinnassa Saarenmaalla, sekä ritarikunnan pitkäaikaisessa päämajassa Marienburgissa.

Ritarikuntain lähes tuhatvuotinen historia on yhä vakaasti läsnä käytännössä kaikkien eurooppalaisten valtioiden virallisissa juhlatilaisuuksissa. Euroopan itsenäisillä valtioilla on omat kunniamerkkiritarikuntansa, joita Suomessa edustavat mm. Suomen Leijonan ritarikunta ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta. Näiden kunniamerkkiritarikuntien tunnuksena on vieläkin useimmiten vasemmalle puolelle rintaan kiinnitettävä nauhassa roikkuva, kaulassa tai olkahihnassa kannettava risti, muistona ritarikuntien varhaisista yksinkertaisista ristitunnuksista. Näitä, arvoluokiltaan ritarikuntien mallin mukaan jaoteltuja arvomerkkejä myönnetään vieläkin yleisesti sotilaallisissa yhteyksissä, joskin myös muista merkittävistä ansioista. Kunniamerkkiritarikunnillakin on jo pitkät perinteensä, eikä niihin yleensä enää liity aatelisarvoa.

Huomioitavaa ritarikuntien historiassa on niiden sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen vaikutus Välimeren ja Itämeren piirissä. Ne ovat myös tahtomattaankin luoneet pohjan salamyhkäisyyteen ja okkultismiin taipuvaisille salaseuroille, johtuen niiden luostarimaisen suljetusta luonteesta ja siitä, että jäseneksi pyrkivältä on edellytetty pitkää aatelista sukuhistoriaa, mikä perinne on vieläkin Maltan ritarikunnassa vahva. Ne ovat erittäin mielenkiintoinen osa Euroopan historiaa, valtioina valtioissa ja vaikuttajina yhtä aikaa ympäri Eurooppaa, mikä ei pinta- alaltaan rajatulta "perinteiseltä valtiolta" luonnistu.