Molo-Veikot

Paintball-seikkailupelissä tärkeintä rento meininki

Mikä saa aikuisten miesten ja naisten pukemaan maastopuvun ylleen, juoksemaan ja ryömimään maastossa ja tähtäilemään väriammuksia ampumalla aseella toisiaan? Vastauksena on paintball, myös splättikseksi ja peintiksi kutsuttu urheilulaji, jossa kahteen joukkueeseen jakaantuneet pelaajat ottavat leikkisodassa mittaa toisistaan.

Virroilla paintballia harrastetaan Liedenpohjan suunnassa ja moloveikkojen toimesta. Moloveikot on reilun kymmenen nuoren henkilön joukko, joka on vuodesta 1997 kokoontunut kesäkausina yhteen lajia harrastamaan.

Pelaajien enemmistö on kotoisin Kauhajoelta, mutta veikkoja löytyy myös muualta päin Etelä-Pohjanmaata sekä Virroilta ja Tampereelta. Moloveikkojen paintball-otteluita järjestetään Kauhajoella ja Virroilla, jossa kokoontumispaikkana on Teuvon tupa Liedenpohjassa. Kuluvan kesän molovääpeli virtolainen Teemu Niemi kertoo, että kyläkunnan paintball-peleihin on pyydetty maanomistajien lupa.

Metsästysase on tuttu monelle paintballin harrastajalle ja sorsastuskauden alku verotti viimeksi järjestetyn pelin osanottajamäärää. Sota- tai asehulluiksi veikot eivät itseään kuitenkaan laske.

- Tyyli ei ole militaristinen, sillä asenteeltaan tämä ei ole hampaat irvessä tehtävää hommaa, pohtii moloveikko Timo Rahkola.

- Eräästä kaupallisesta tiedotteesta lainattu tunnuslauseemme onkin älä ota sitä vakavasti, lisää Sami Rahkola, moloveikko hänkin.

- Tärkeintä ei ole voitto vaan reilu peli ja hauskanpito, Kauhajoelta kotoisin olevat veikot kiteyttävät yhteisesti.

Veikkoihin liittymisen tärkeimpänä edellytyksenä lieneekin sopiva huumorintaju. Jo porukan nimi saa aikaan huvittuneita mielleyhtymiä, mutta moloveikot itse kertovat, että kyseessä on lyhenne. Perimätiedon mukaan M.O.L.O. tulee sanoista me olemme lätränneet oluella, mutta muitakin ehdotuksia on pelien jälkeisten iltojen mittaan syntynyt. Varmaa on ainakin se, etteivät moloveikot liiku kuivin suin.

Ympäristöystävälliset ammukset

Pelissä jokainen kantaa värikuulia ampuvaa maaliasetta, joka on joko pumpputoiminen tai puoliautomaatti. Ase ampuu hiilidioksiidin tai ilmanpaineen avulla. Kuulat ovat erivärisiä, mutta värijälki on usein kirkkaankeltainen. Kuulat ovat gelatiinia ja sisältävät pääosin luonnossa hajoavaa elintarvikeväriä.

Paintball ei ole mikään halpa harrastus. Isojen poikien leikissä saa omiin varusteisiin menemään rahaa useita tuhansia markkoja. Sami Rahkola laskeskelee, että veikkojen viikonloppupelien varusteiden ja pumppuaseiden vuokraukset sekä matkakustannukset mukaan laskien kustannukset ovat vähintään kolmisen sataa markkaa.

Värikuulaosuman mainostetaan usein olevan varsin kivuton ja värijäljen häviävän nopeasti. Veikoilla on asiasta toistakin tietoa. Legenda kertoo jollakin jääneen jäljen kylkiluihin vuosiksi. Kokemuksesta tiedetään kertoa se, että ammus maistuu tosi pahalle.

- Olin yli kuukausi sitten viimeksi pelaamassa ja puserona minulla oli pelkkä t-paita. Sain osuman selkääni ja mustelma on jäljellä vieläkin, kertoo seinäjokelainen Miikka Välimäki.

Kuulalla on voimaa sen verran, että silmiin osuessaan ammus tekee pahaa jälkeä. Veikkojen tärkeänä sääntönä on pitää asianmukaista maskia päällä pelin ajan. Suojalasit on pidettävä kasvoilla myös silloin kun osuman saadessaan putoaa pois pelistä ja siirtyy pois ottelualueelta.

Hauskaa hommaa

Ainoana naisena miesvaltaisessa porukassa oli alajärveläinen Annukka Sissala.

- Olen nyt mukana toista kertaa, viimeksi täällä mukana myös toinenkin tyttö.

- Tämä on sairaan mukavaa ja hikistä puuhaa. Kaiketi olen tarpeeksi hullu lähteäkseni tällaiseen touhuun, Annika arvelee.

Paintballia pelataan useampi erä päivässä. Vihollisjoukkueen ollessa nujerrettu arvotaan joukkueiden jäsenet uudelleen ja peli alkaa alusta.

Pelaajat erottautuvat toisistaan punaisilla ja keltaisilla hihanauhoilla ja aikaa myöten ovat kilpajoukkueiden nimet muotoutuneet kommareiksi ja kapitalisteiksi. Ideologisia ennakkoluuloja ei veikoilla ole, sillä kumpikin nauha hyväksytään hihaan yhtä helposti.

Veikot vakuuttavat, että ikäviä jälkipelejä ei yleensä synny. Poppoolla on rento asenne. SM-tasolla kisattuihin otteluihin veikot ovat oppineet pitämään tiettyä henkistä välimatkaa.

- Emme laske pisteitä ja muutenkin emme pidä turnauksien virallisesta meiningistä. Meille tärkeintä on pitää hauskaa.

Olipa todella osuva määritelmä ajanvietteestä, jossa vaikkakin leikisti ammutaan ihmistä kohden. Tällaiseen päätautiin löytyisi varmasti lääkkeet vaikkapa Algeriasta, Bosniasta, Kosovosta ja onhan näitä paikkoja, jos nyt sattuisi vielä aivoissa tilaa sen verran jäljellä olemaan.

Ja ainahan voi pestautua palkkasoturiksi, tulisi kuitenkin aseet, vaatteet ja viina talon puolesta.

Huumorikin sairasta

Nyt se on vihdoinkin käsillä; vuosituhannen ensimmäinen splatteri! Sain puhelinsoiton eräänä keskiviikko-iltana ja innosta vinkuva miesääni kertoi, että ensimmäinen Molo-Veikkojen ja Pili-Poikien (vai pitäisikö sanoa henkilöiden) tapahtuma järjestetään 18. maaliskuuta kuluvaa armon vuotta Kauhajoella, tuolla Poliisi-tv:stä tutuksi tulleella paikkakunnalla.

Hyppäsin kattoon (tuo oli ehkä aliarvioidusti sanottu), sillä todellisen Molo-Veikon pitkä talvi on mennyt kynsiä purressa, maastopukua hiplatessa ja märkiä päiväunia nähdessä (siitä, kun kuula läjähtää tietämättömän kanssapelaajan takaraivoon). Pitkä ja kylmä talvi väistyi mielestä välittömästi, kun mieleen tulvahti ajatuksia tuskanhuudosta (se oli vaan mun varvas), kiroilusta ja tyhjien aseiden papatuksesta (semi-miehet, varalippaita mukaan!), puhumattakaan loistavasti järjestetyistä majoitustiloista (hei kuka oksensi mun telttapatjalle?) ja iltajuhlista (missä v***ssa kaikki on!). Kaiken tämän ihanuuden pääsee jälleen kokemaan pitkän tauon jälkeen.

Mitä sitten pitäisi odottaa tulevilta tapahtumilta? Molo-veikkojen piiri on kasvanut pikkuhiljaa ja uusia jäseniä (=maaleja) olisi mukava saada lisää. Ehkä olisi myös aika hieman laajentaa tapahtumien kirjoa. Jo viime vuonna puhuttiin muihinkin tapahtumiin osallistumisesta, mutta toteutus jäi suunnitteluasteelle. Molo-piirissä ei kannata hirveästi suunnitella, voip olla vainaa hyvinkin pian (että mistä se rapina kuului...). Uutena paikkana on toivottavasti Kuusamo, jonne pääsemme kokeilemaan Teemu Kulmalan suosiollisella avustuksella. Allekirjoittanut on siirtynyt Tampereelle Virtojen hämyisestä metsiköstä, joten ehkä täälläkin päin voisi järjestää jonkinlaisia tapahtumia. Ainakaan jatkopaikoista EI olisi pulaa...Mikäli Moloilla riittää oravannahkoja (muu ei käy Kauhajoella maksuvälineenä) olisi tapahtumia mukava järjestää useamminkin, kesähän on tunnetusti Suomessa lyhyt, mutta vähäluminen.

Henkilökohtaisella tasolla odotan itse siirtyväni myös pois vuokravälineistä, tuohon semi-miesten ah niin ihannoituun ja kadehdittuun kastiin, jolloin tällä mielenlaadulla varustettu, toista nuoruuttaan elävä mies on sangen hengenvaarallinen yhdistelmä....itselleen.

Toivon iloista jälleen näkemistä, hyviä leikkejä ja armottomia krapuloita kaikille Molo-Veikoille ja Pili-Pojille sekä myös muille asiasta kiinnostuneille.

Leikkimisiin,
Jarko J P Vanhala, Molo-Veikko

Illan päätteeksi Jarno-setä kertoo iltasadun korvikkeena viimeisimmästä ryyppyreissustaan. Saa nukahtaa.

Taisin viime viikonloppuna löytää vakiobaarini. Ainakin siihen saakka, kunnes löydän kohtuuhintaisen tissibaarin. Mutta otetaanpas vauhtia lauantaiaamusta. Mitä? Ei, ottamaan aloin vasta kymmenelta. Ei, kun illalla.

Lauantaiaamuna oli nimittäin palontorjuntakoulutusta ulkomaalaisille ja satuin tilaisuudessa tutustumaan pariin englantilaistyttöön. Oli ihan kiva tapahtuma, saatiin käyttää vaahtosammuttimia ja tultiin kuudennesta kerroksesta alas eräänlaisen ikkunasta ulos heitetyn valkoisen sukan sisällä. Tulin muuten itse alas ensimmäisenä, joskin kyse oli silkasta huonosta tuurista. Pari tyyppiä kävi vilkaisemassa sukkaa lähempää ja kun itse kävin tekemassä saman, palomies alkoikin ohjata sinne sisälle. Enpä siihen hätään keksinyt, miten perääntyä tilanteesta vaikuttamatta tyttöjen edessä pelkurilta, joten ei sitten muu auttanut kuin hypätä ikunasta ulos. No jaa, pääsinpähan esittämään tytöille rohkeaa miestä, vaikka polvet vatkasivatkin alhaalla vielä hyvän aikaa.

Esityksestäni ihastuneena tytöt lupautuivat esittelemään kaupunkia ja kertoivat tietävänsä kivan baarin. Hetkellisessä mielenhäiriössä menin kysäisemään, josko voisin pyytää oululaisia kavereitani mukaan eikä heillä mitään sitä vastaankaan ollut. Yllättäen ei ollut oululaisillakaan, joten niinpä tapasimme yhdeksältä rautatieasemalla, josta meidät johdatettiin kyseiseen baariin. Baarin nimi oli
500 bar,
isn`tit?

Näin aluksi kyltistä vain loppuosan ja ehdin hetken arvata paikan erikoisuuden väärin. Nimi tulee siitä, että kaikki juomat maksavat 500 jeniä, mikä on täälläpäin varsin huokea hinta, mutta varsinainen hienous paikassa on se, että maksamalla 2000 jeniä saa puolentoista tunnin aikana juoda niin paljon kuin ehtii. Ehtii muuten aika paljon, varsinkin kun vielä optimoi juomalla enimmäkseen väkeviä eli tequilapaukkuja. Piti siinä sitten esitellä cactus flowerkin, kun kerran sattui olemaan tabascoakin käytettävissä, mutta kukaan muu ei sitä jostain syystä suostunut koittamaan. Yhdessä välissä erehdyin osoittamaan listalta Jack Daniel`s:ia, mistä ei hyvä seurannut. Pakkohan se kuitenkin juoda oli, kun oli kerran tilattu.

Tytöillekin taisi hiljalleen valjeta, että oli vikatikki kutsua suomalaisia tällaiseen paikkaan. Kun he olivat alkuillasta hoitaneet pääosin puhepuolen, nyt alkoi meidän juttu luistaa sen verran, etteivät he juuri puheenvuoroa enää saaneet. Tai kukaan ainakaan kuunnellut. Juttujen parantumisesta huolimatta tytöt päättivät vaihtaa maisemaa.

Jatkettiin sitten pileitä keskenämme. Paitsi mitä nyt kerran vessasta palatessani istuin epähuomiossa naapuripöytään, jossa oli kolme japanilaista tyttöä. En antanut tämän häiritä vaan jatkoin jutustelua. En nyt millään muista, mistä aiheesta (tai millä kielellä). Tätä sattuu aina silloin tällöin, että muistan puhuneeni paljon, mutten millään muista että mitä. Vaikutus tuntuu olevan aina sama, eli kuulijat jostain syystä suutahtavat. Niin kävi tälläkin kertaa, eli ilmeisesti ainakin osan puheestani (valitettavasti) ymmärsivät ja jouduin palaamaan omaan pöytään. Tässä vaiheessa oululaisille oli jostain syystä tullut kova kiire takaisin kotiin ja nappasivat minutkin mukaansa, vaikka olisin itse mielummin jatkanut pileitä ja kenties harjoitellut japania toisen puolen naapuripöydän tyttöjen kanssa.

Pääsimme kuitenkin omin jaloin takaisin asuntolaan, vaikka tien leveys ei oikein meinannut riittääkään ja matkan varrella piti piipahtaa puistossa kusella. Tai sitten se oli shintolaistemppelin puutarha, pimeässä hankala erottaa. Jotain puunnäköisiä juttuja siellä kuitenkin oli. Napattiin vielä matkan varrella automaatista pornolehti iltalukemistoksi.

Asuntolassa en taaskaan saanut unta, kun huoneen kehveli alkoi pyöriä aina kun pistin silmät kiinni, joten päätin kävellä vähän. Tällä kertaa en kuitenkaan juoksennellut puolialastomana asuntolaa ympäri ja hyppinyt ikkunoista sisaan ja ulos kuten edelliseltä ravintolakeikalta palattuani, vaan muistin vetää housut jalkaani ja pysyttelin sisätiloissa.

Erään oven ulkopuolelta löytyi mankka, joten kävin kytkemässä sen aulan pistokkeeseen, hain kämpästäni soundtrack-kokoelmani ja aloin soittaa. Tuolia ei sillä paikalla ollut, joten makasin selälläni X:nä mankan vieressä lattialla. Jotain liikennettä siinä yön aikana oli, varmaan vessassa kävijöitä, mutta kun eivät häirinneet niin en jaksanut nousta katsomaan.

Jossain vaiheessa havahduin huomaamaan, että nauha oli loppunut ja aurinkokin näemmä noussut, joten kävin palauttamassa nauhurin sinne mistä sen muistaakseni olin ottanut ja menin kämppään nukkumaan. Enpä ole viela tullut tarkistaneeksi, muistinko ottaa kasettini nauhurista.

Jarno